Anna Sofia Ahlstedt vs. Mirva Tolppanen

Tapasin Anna Sofian ensimmäistä kertaa lokakuussa 2018 (Järjen ja Tunteen Tyttäret Porin Teatterissa). Hän oli sinisilmäinen nuori nainen, joka tarrautui rakentamiinsa pilvilinnoihin ja otti haparoivia ensiaskelia aikuisuuden maailmassa. Tulimme toimeen heti ensitapaamisesta ja meillä oli paljon yhteistä. Toin roolin alusta alkaen lähelle itseäni, sillä se on minulle luontaisin tapa rakentaa draamaroolia. Työskentelen aina sisältä ulospäin. Kun joulukuussa 2019 ensimmäisen näytelmän esityskauden päättyessä hyvästelin Annan, tiesin jo, että tapaisimme pian uudestaan. 

Syyskuussa 2020 matkamme jatkui jälleen. Anna on varttunut, viisastunut, kyynistynytkin elämän kolhuissa, ja ennen kaikkea, hän on nyt jo osa minua. Minulla on näyttelijänä harvinainen mahdollisuus näytellä toinen trilogian päärooleista. Se on teatterimaailmassa ainutlaatuinen tilaisuus syventää roolihenkilön sisäistä maailmaa ja rakentaa, jos nyt ei elämänmittainen, niin ainakin vuosia kestävä kaari.

Näyttelijä on oman itsensä työkalu. Keho, mieli, sielu -niistä on rooli ammennettava.

 Anna Ahlstedt on kirjailija Enni Mustosen, eli Kirsti Mannisen (näytelmien dramatisointi Tommi Kainulainen) kädenjälkeä, ja on minun tehtäväni näyttelijänä, puhaltaa henki paperilla tanssiviin sanoihin.

Olen löytänyt Annasta paljon itseäni, Hyvässä ja pahassa. Anna on suurten tunteiden nainen, mutta näyttää sen vain harvoin. Hän on helposti vietävissä, asettaa usein muut itsensä edelle ja suostuu määräiltäväksi. Niinpä niin, Annan kanssa olen kyllä joutunut katsomaan peiliin monen monituista kertaa ja vähintäänkin yhtä monta kertaa olen kinannut ohjaajan kanssa siitä, kuinka toivoisin Annan toimivan. Jossain kaikkien mielipiteiden välimaastossa kulkee näytelmän todellisuus. EI ole tärkeää, mitä minä Mirvana ajattelen Annan toimista, mutta on äärimmäisen tärkeää, miten minä Mirvana saan Annan toimimaan siten, että se palvelee niin henkilön tarinaa, kuin näytelmän kokonaisuutta. Mirvan on hyväksyttävä Annan ajatusmaailma ja sovitettava oma ajatusmaailmansa palvelemaan Annaa.

Läheltä itseäni työstäminen ja roolihenkilön tunneskaalan siivilöiminen omien tunteiden läpi on antoisa, mutta myös vaativa työtapa. Tunneskaalan pitäminen avoimena vaatii rehellisyyttä ja nöyryyttä suhteessa omiin tunteisiinsa. Olen usein törmännyt kysymykseen, voiko rooli jäädä päälle. Minun vastaukseni on - ei normaalioloissa. Näytelmän tunnemaailma sen sijaan tarttuu helposti alitajuntaan ja matkustaa mukana arkeen ja omiin ihmissuhteisiin. Erityisesti ensi-illan lähestyessä minun on oltava tarkkana ja vedettävä selkeä linjaero työminän ja kotiminän välille, jotta en suodattaisi rooliprosessia läheisiini. Annankin  tapauksessa kun tunneskaala on melko myrskyinen. Jälleen kerran onkin siis syytä olla tyytyväinen, että aamiaispöydän toisella puolella istuu ihminen, joka elää tismalleen samanlaista arkea ja osaa antaa tilaa, silloin kun sitä tarvitsen. Lause, "jaahas onko enskari tuloillaan", kaikuu meillä puolin ja toisin varsin usein, ja se muistuttaa huolehtimaan kotioloista ja niistä kaikista rakkaimmista.

Sidottujen ensi-iltaan on vielä noin neljä viikkoa ja näytelmän kehys on nyt hahmottunut. Ensi viikon julkaisussani sukellan Annan ajatuksien kautta oman pääni sisään ja kerron hiukan siitä, mitä Annaan kohdistuva henkinen ja fyysinen vallankäyttö saa minussa aikaan.

Linkkejä produktion kuviin:

(Kuvat Janne Alhonpää. Kuvissa myös Riikka Papunen, Marko Honkanen, Hannele Lanu ja Miia Lindström)

http://www.porinteatteri.fi/e/e.file.php?eFile=49ec6a4869d55cef4ea5defcd3640dac.jpg

http://www.porinteatteri.fi/e/e.file.php?eFile=fe9e9ec08f187ea14e58287b82289c08.jpg

http://www.porinteatteri.fi/e/e.file.php?eFile=a91646b7cfd33d6548b3e51f543de5f9.jpg

http://www.porinteatteri.fi/e/e.file.php?eFile=ecd1fff1d0a079da55fd039a61381aec.jpg