Elämäni toisena

 Toisena kellon ympäri

Rooli matkustaa plarin muodossa repussa. Lihasmuistissa kehon kulmissa ja kaarteissa. Sanat taputtelevat kielenkantoja ja ajatuksissa mylläävät uudet ja vanhat roolianalyysit. Juoksulenkillä suu käy repliikkejä, työmatkalla mieli kertaa kulkuja ja liikeratoja näyttämöllä. Ajatukset etsivät jatkuvasti uusia tulkintoja kohtauksiin. Vähitellen kalabaliikista rakentuu rooli, jota yhdessä ohjaajan ja kollegoiden kanssa näyttämöllä tutkitaan.

Minä olen näyttelijä. Virallisesti kaksi kertaa päivässä, kuusi päivää viikossa, epävirallisesti kellon ympäri. Kun työvälineinä ovat oma keho, mieli ja sielu, on töitä kohtuullisen vaikea olla tuomatta kotiin. Hyvin harvoin työajatukset suostuvat jäämään pukuhuoneeseen seuraavaa kohtaamista odottamaan. Varsinkin jos saman katon alla asuu kaksi Thalian ikeessä työskentelevää teatteritaiteen palvelijaa. Kun on tullut valinneeksi ammatikseen näyttelemisen, on tullut samalla valinneeksi elämäntavan, jossa kaikki kietoutuu työn ympärille. Näyttelijäntyö on leikkiä, sanotaan - ja onhan se - mutta se on myös raakaa työtä, jota tehdään muun elämän, ihmissuhteiden ja välillä oman terveydenkin kustannuksella. 

Olen usein pohtinut näyttelijän elämän rakentumista roolitöiden ympärille. Muokkaako näyttelijä roolejaan, vai muokkaavatko roolit häntä? Olenko se, joka olen, osittain sen vuoksi millaisia rooleja olen tehnyt? Mitkä roolit muodostuvat tärkeiksi ja miksi? Onko syynä roolin koko tai haastavuus, vaiko kosketus omaan elämäntilanteeseen? Onko jokin rooli jättänyt pysyviä jälkiä kehoon tai mieleen? Syitä on kai yhtä monta kuin on tekijöitä ja roolejakin.

Tämä blogi avaa minun elämääni roolitöideni kautta. Palaan vanhoihin, rakkaiksi (ehkä vihatuiksikin) muodostuneisiin rooleihin ja pohdin, mitä ne ovat minulle antaneet, mitä annettavaa minulla on ollut niille ja miten roolin työstäminen on vaikuttanut elämääni. Käyn läpi niin onnistumisiani kuin epäonnistumisiani. Tutkin kasvun paikkoja ja menetettyjä tilaisuuksia. Ennen kaikkea keskityn kuitenkin työn alla oleviin rooleihin, sillä silloin prosessi on tuore ja ajatukset vielä muokkaamattomia. Keskeneräinen työ on mielestäni näyttelijäntyön rehellisin vaihe. Tila, jossa näyttelijä vaeltaa, ennen kuin analyyttinen jälkitarkastaja aloittaa sensuroinnin.

Sanonta, jokainen roolityö on mahdollisuus oivaltaa jotain itsestään, on klisee, mutta se on myös totta. Keskeneräisyyden ja epäonnistumisten sietäminen kouluttaa ankaralla kädellä olemaan armollinen. Ajatus on varsin ristiriitainen, mutta tunnistan sen hyvin. Ehdottomuus ja mustavalkoisuus, sekä jatkuva tarve itsensä todistamiseen, ovat omiaan ruokkimaan kunnianhimoa ja patistavat parempiin suorituksiin, mutta pienikin negatiivinen kritiikki - ja herkkä nahka on ruvella, ja pitkään. Kokemus ja rutiini auttavat ymmärtämään erilaisia työtapoja ja prosessien etenemistä. Omia voimavarojaan ymmärtää paremmin (joskaan ei edelleenkään tarpeeksi hyvin) ja kritiikkiinkin osaa suhtautua kriittisesti. Niin myönteiseen kuin negatiiviseen. Useimmiten.

 Onneksi aina ei tarvitse välittää! Suorituskeskeisenä perfektionistina minun on täytynyt opetella olemaan välittämättä liikaa. Kaikki on suhteellista ja lopulta työkin on vain työtä, eikä näitä sirkushommia kannata ihan liian vakavasti ottaa. 

Tervetuloa matkalle näyttelijän arkeen - suloiselle naurun ja puhdistavan itkun lähteelle, jossa  aika ajoin rytisee rankasti, kompastellaan polvet haavoille, etsitään itsetuntoa ja nauretaan niin, että vatsaan sattuu. Yksikään työpäivä ei ole samanlainen, eikä kenenkään kanssa voi koskaan olla kaikesta samaa mieltä. 

Pyrin rehellisyyteen, kartan kaunistelua, jahtaan mielenrauhaa. 

Tee sinäkin samoin. Kommentoi, ihmettele, kysele, ehdota. Vastaan jos osaan - ja rehellisyyden nimissä (koska lupasin), jos huvittaa.